Rikki, yksin ja stressaantunut – tuleeko elämäni olemaan tällaista?

Jos tunnet olevasi rikki, yksinäinen ja stressaantunut, et ole yksin. Monet ihmiset kokevat näitä tunteita jossain vaiheessa elämäänsä. Vaikka siitä voi olla vaikea selviytyä, on olemassa tapoja selviytyä ja jopa menestyä.

20-vuotiaana oleminen on ajoittain sielua tuhoavaa. Yritän siirtyä kauniisti aikuisuuteen ja rakentaa hämmästyttävä elämä, mutta joskus olen aivan järkyttynyt siitä, kuinka vaikeaa se on. Helpottaako se koskaan?

Pelkään yksin jäämistä.

Kun olin pieni, setäni käski minun hankkia kaksi lasta, jotta heidän vanhempansa kuolevat, he eivät olisi yksin. Kun vanhenen, ymmärrän, että siinä on jotain logiikkaa. Yksin oleminen on perseestä, ja niin paljon kuin sanonkin arvostavan itsenäisyyttäni, minusta joskus tuntuu, että voisin kuolla yksinäisyydestä . Minulla on hienoja ystäviä ja tukeva perhe, mutta silti kamppailen, kun olen täysin yksin.

Minulla ei ole koskaan tarpeeksi rahaa tehdä mitään.

Haluan ostaa uuden puhelimen tai uusia vaatteita – tarpeeksi yksinkertaista tavaraa, mutta tavaraa, joka vaatii käteistä. Teen mielelläni töitä, mutta en ole siinä elämänvaiheessa, että minulla on korkeapalkkainen työ, mikä tarkoittaa, että rahani menevät laskuihin ja muuhun välttämättömyyteen ja rahan jääminen yli on harvinaista. On jotenkin masentavaa olla ikuisesti rikki .

Olen muutenkin liian kiireinen tekemään mitään hauskaa.

On liian monia kirjoja luettavaksi, liian monta maata vierailla, liian monta ravintolaa syötäväksi. Vaikka minulla olisi loputon rahan tarjonta , aikuisten velvollisuuksien hoitaminen tarkoittaa, että minulla ei muutenkaan olisi aikaa mihinkään. Yritän priorisoida vapaa-ajallani tekemiäni asioita, mutta niitä on niin vähän, että en muutenkaan ehdi tekemään mitään hauskaa.

Olen kontrollifriikki, enkä tiedä kuinka ottaa askelta taaksepäin.

Tiedän, että se on kauhea ominaisuus, mutta minulla on tapana sivuuttaa muiden ihmisten kyvyt. Noudatan mottoa 'jos haluat tehdä jotain oikein, tee se itse'. Olen tarpeeksi älykäs tietääkseni, että delegointi on avain saavuttaa enemmän ja että en ole ainoa kyvykäs henkilö, mutta minulla on silti vaikeuksia ottaa askel taaksepäin ja antaa ihmisten jatkaa asioita. Oppia päästämään irti on helpommin sanottu kuin tehty.

Sulken, kun asiat muuttuvat todeksi.

Sillä tavalla käsittelen minua stressaavia ongelmia – suljen täysin kiinni ja kadun sitä myöhemmin. Tällä on aina seurauksia, koska se tarkoittaa, että vaikka yritän olla huomioimatta ongelmiani, vältän myös velvollisuuksiani. En ole keksinyt, kuinka kohdata asiat suoraan ilman, että hajoaisin. Mikä minussa on vikana?